Olin koko elämäni ollut urheilija ja urheilu-uran päätyttyä aktiiviliikkuja. Kunnes en enää ollutkaan. Uupumus ajoi siihen tilanteeseen, että en jaksanut liikkua aktiivisesti kahteen vuoteen. Hävetti oma liikkumattomuus. Ääni pään sisällä oli ankara ja sanoi jatkuvasti, että “lähde laiskamato liikkeelle”.

Ajatus liikkumisen aloittamisesta uudelleen kuitenkin ahdisti ja liikuntapaikkoihin meneminen tuntui täysin mahdottomalta. Ajattelin, että niissä on kuitenkin vain ihmisiä, jotka jo liikkuvat ja omaavat hyvän kunnon. Olisin noina aikoina tarvinnut paikan, jossa saan aloittaa liikkumisen ilman muiden katseita vertaisten kanssa.

Missä ovat ne tilat, joihin uskaltaa tulla?

Minun kaltaisiani on paljon. Tiedän sen, koska ohjaan itse liikuntaa niille, jotka eivät ole koskaan liikkuneet tai joilla on pitkä aika siitä, kun on viimeksi liikkunut. Nämä tunnit tapahtuvat päiväkodin liikuntasalissa. Siellä ei ole muita ihmisiä samaan aikaan.

Päiväkodin liikuntasaleissa tai sen kaltaisissa yksityisissä paikoissa on käyttämätöntä potentiaalia kuntoliikunnan ohjaamiseen niille, joita yleiset liikuntapaikat ahdistavat. Jos haluamme saada Suomen liikkeelle, tulisi tämän kaltaisia tiloja olla enemmän. Siellä on mahdollisuus luoda oikeasti turvallinen tila niille, jotka aloittelevat liikkumaan.

Häpeän tunne omasta liikkumattomuudesta voi lamauttaa ja estää aloittamasta liikkumista. Kysymys kuuluu miten kunnat ja kaupungit voisivat olla luomassa sellaisia liikuntapaikkoja, jonne liikkumattomat ihmiset uskaltavat mennä?

Liikkumattomien ihmisten ohjaaminen vaatii erityistä herkkyyttä

Toivoisin, että meidän ryhmäliikuntakulttuuriimme tulisi muutos, sillä aika moni ohjattu tunti on aivan liian haastava sellaiselle henkilölle, joka ei ole koskaan liikkunut tai jolla on pitkä aika siitä, kun on viimeksi liikkunut. Liikuntaa aloittavalle ihmiselle ei haeta maksimisykkeitä tai -liikelaajuuksia. Tärkeintä ei ole se, kuinka monta toistoa tehdään tai kuinka syvälle liikkeessä päästään. Tärkeintä on, että ylipäänsä liikutaan – tavalla, joka tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta juuri siinä hetkessä. On hyvä muistaa, että lattiatasolle meneminen tai liikesarjan tekeminen kokonaisen kappaleen ajan ei ole kaikille realistinen lähtökohta.

Tämän vuoksi liikuntaa ohjaavan henkilön rooli on merkittävä. Ohjaajan oman kehon käyttö ja liikesyvyydet toimivat mallina, mutta samalla viestinä siitä, että kaikki liikkeet voidaan tehdä myös helpotettuina versioina. Ohjaajan on tärkeää näyttää, että pienikin liike on hyvä ja että liikkuminen voi olla yksinkertaista, kevyttä ja silti merkityksellistä. Kun ohjaaja uskaltaa liikkua maltilla ja rauhassa, osallistujakin uskaltaa. Se luo tilan, jossa on lupa olla keskeneräinen ja aloittelija.

Jos haluamme tukea liikkumattomien ihmisten ensimmäisiä askelia kohti aktiivisempaa arkea, meidän on luotava sekä fyysisiä että henkisiä tiloja, joissa he voivat kokea olevansa tervetulleita juuri sellaisina kuin ovat – ei vasta sitten, kun kunto on kohonnut. Tämä on aidosti vaikuttavaa liikunnan edistämistä.

On aika miettiä, keitä varten liikuntapaikat oikeasti ovat

Jos haluamme, että yhä useampi uskaltaa ottaa ensiaskeleen kohti aktiivisempaa elämää, meidän on luotava tiloja ja toimintaa heidän ehdoillaan. Kunnat, kaupungit, järjestöt ja liikunnan ammattilaiset – nyt on oikea hetki pysähtyä ja kysyä: Missä ja miten me voimme mahdollistaa turvallisen alun niille, joita liikunta on tähän asti pelottanut?

Muutoksen alku voi olla yksinkertainen: yksi sali, yksi tunti viikossa, yksi ohjaaja, joka uskaltaa kohdata ihmisen lempeästi. Siitä voi syntyä liikettä, jolla edistämme toimintakykyistä Suomea.

Jenni Salomäki
Erittäin huonokuntoisten valmentaja
Ihan tavallinen Supernainen

Kuva: Emmi Koski

Lue lisää teemasta