”Siirrämme sote-palveluiden painopistettä raskaista palveluista ennaltaehkäisyyn ja matalan kynnyksen peruspalveluihin.” Tuon lauseen olen todennäköisesti lukenut ensimmäisen kerran noin neljännesvuosisata siten. Sittemmin se toistui vuosittain jokaisessa lukemassani kunnan talousarviossa ja myöhemmin hyvinvointialueiden asiakirjoissa. Meillä on siis ollut halu saada aikaan muutos koko 2000-luvun ajan, ainakin paperilla. On itsensä pettämistä todeta, että nuo toistuvat sanat olisivat juuri muuttaneet tekemiseen suuntaa ennaltaehkäisyyn. Tosiasia on, että meillä on valtava liikkumattomuuden luoma terveyspommi käsissämme.

Kannustamisesta ja tiedon jakamisesta tämän ei pitäisi olla kiinni. Meille on viimeiset vuodet hallitusohjelmasta alkaen viestitty, että olisi syytä päästä liikkeelle tai käy huonosti. Tuloksia ei vain tahdo tulla. Liikunnallisesti kansa on jakautunut kahtia. Toiset liikkuvat paljon, mutta aivan liian suuri osa meistä kokee kotisohvan kutsun huomattavasti vahvempana. Kansanterveyden näkökulmasta on luonnollisesti selvää, että toimenpiteitä tulisi kohdistaa jälkimmäiseen ryhmään.

On helppo sanoa, että tarvitsemme ison kulttuurisen ja asenteellisen muutoksen. Ainakin se on kiva sisällyttää juhlapuheeseen, hymistellä vielä jotain ylevää päälle ja ottaa aplodit vastaan. Viheliäistä tuossa kuitenkin on se, että kulttuurin muutos on kaikkea muuta kuin helppo toteuttaa. Asia on pyörinyt mielessäni paljon viime kuukausien aikana. Hyvinvoinnin ja terveyden edistämistyössä puhumme usein siitä, kuinka meidän täytyy hyvinvointialueena tehdä töitä yksilöllisten hyvinvointia edistävien valintojen mahdollistamiseksi. Yksilön näkökulmasta on hienoa, jos sote-ammattilaisiltamme saa liikkumiseen tukea ja neuvoja, jotka auttavat tekemään elämän suuntaa muuttavia tekoja. Terveydenhuollon interventioilla on siis merkityksensä, mutta köllimisen kulttuuria niillä ei vielä muuteta. Väestötasolla ratkaisun avaimet ovat muualla.

Voisimme lisätä organisaatio- ja toimialuerajat ylittävää yhteistyötä. Suunnitelmatasolla tämä toteutuu jo nyt varsin hyvin, mutta arjessa elämme liian usein siiloissa ja yksittäisen toimialan budjetti rajoittaa tekemistä. Mikäli haluamme saada muutosta aikaan, liikkumisen lisääminen ja liikkumattomuuden vähentäminen on otettava huomioon kaikessa päätöksenteossa, niin meillä hyvinvointialueilla kuin kunnissakin. Ilman suunnitelmallista ja tavoitteellista yhteiskehittämistä muutoksen aikaansaaminen on mahdotonta. Yhteisiä kannustimia ja tekemisen tapoja on mietittävä uusista lähtökohdista. Lopulta kyse on pitkälle myös yhteiskunnan ilmapiiristä.

Hyvä elämä rakentuu ihmisten arjessa, valinnoissa ja toiminnassa. Hyvinvointia edistävien valintojen tekeminen vaatii tietoa, taitoja ja mahdollisuuksia. Itselläni on vahva usko mahdollisuuteen rakentaa yhdessä uutta. Se, että sitoudumme väestötason yhdenvertaiseen ja tasa-arvoiseen hyvinvoinnin edistämiseen ja osallisuuden varmistamiseen, vaatii uudenlaisia näkökulmia. Olen taipuvainen ajattelemaan, että tarvitsemme individualismia ja yksilön vastuuta korostavan ihmiskäsityksen rinnalle uudenlaista näkemystä yhteisöllisyyden vahvistamisesta. Kokemus joukkoon kuulumisesta ja osallisuudesta voi hyvinkin olla myös liikunnallisen elämäntavan vahvistamisen osalta se tie, jota kannattaa tutkia.

Suomalainen järjestökenttä on poikkeuksellisen vahva ja monimuotoinen. Olen vakuuttunut, että sen voimaa ei ole vielä kokonaisuudessaan ulosmitattu. Oikeanlaisella ja kohdennetulla tuella kansalaisyhteiskunnalle voimme saada tällä alueella paljon enemmän aikaan kuin mitä julkisina toimijoina itse tekemällä koskaan kykenisimme. Itselleni yksi tulevan strategiakauden keskeisimmistä tavoitteista tulee olemaan se, miten lisäämme järjestöyhteistyön vaikuttavuutta liikunnallisen elämäntavan edistämisen saralla. Jaksan myös uskoa, että tätä kautta löydämme tuohon kirjoitukseni alun ikuisuusteemaan ainakin osaratkaisun.

Tuukka Salkoaho
Integraatiojohtaja, Pirkanmaan hyvinvointialue